Joskus tekisi jokaiselle hyvää tuntea kuinka elämä vilahtaa silmissä, ja ymmärtää miten merkityksetöntä ja pientä itse onkaan suhteessa maailmaan. Mutta, kerran kun käsittää oman kuolevaisuutensa ja heikkoutensa, niin kaikki muuttuu peruuttamattomasti, ja pahimmillaan menettää itsestään selvänä pitämänsä harhaisen käsityksen siitä, että mitään pahaa ei koskaan satu itselle. Sen kanssa on vaikea elää, hyvin vaikea.
Itse sairastelin nuorempana hyvin vähän, mutta sitten koin aivan päinvastaisen ajan, ja oikeastaan koko maailmani romahti. En tiedä sainko jonkinlaisen trauman fyysisistä kivuista ja rasituksesta, joita en osannut odottaa ja aloin lopulta oireilla fyysisesti. (Kokeilkaapa viikkojen ajan nukkua yössä max 2h ja vetäkää kipulääkkeitä, niin löydätte ihan uuden tason ilmaisulle ihan-vitun-kujalla)
Päätin, kyllä alunperin että en puhu tässä blogissa siitä, mitä tapahtui vuosia siten, koska menneisyyteen ei saa jäädä vellomaan, elämä on liian lyhyt siihen. Sen voin kuitekin sanoa,että jos joskus vaikutan hemmotellulta lapselta, niin, osittain niin on siksi, että parantumisen jälkeen olen kokenut, että koska elän vain kerran, niin minun on tehtävä nyt niitä asioita, mistä pidän. Välillä se valitettavasti ilemee myös siten, että on kivempi lähteä nauttimaan vaikka valokuvaamisesta kuin mennä kouluun tai kokeeseen. Vaikka, toisaalta, voisin käydä töissä vaikka ilmaiseksi, ihan vain koska pelkkä kyky käydä töissä on minulle tärkeämpää kuin kaikki raha mitä maa päällään kantaa.
Mutta mutta, syy miksi aiheesta sitten kuitenkin aloin puhua aiheesta oli eilen aamuna tapahtunut episodi, jossa auto kohtasi pientareen suhteellisen rauhanomaisissa merkeissä. Eli toisin sanoen, miehekkeen autosta petti T-risteyksessä oikealle käännyttäessä se koko höskä, missä rengas on kiinni, minkä seurauksena the amerikanlaiva tippui kolmen ehjän ja yhden "hieman" villinä pyörivät renkaan varaan. Mitään pahaa ei tietenkään sattunut, vauhtia oli kuitenkin ehkä 10km tunnissa ja päädyimme vain pientareelle hieman sivuttain. Seuraavasta kurvissa olisimme kuitenkin jo kääntyneet maalaistieltä ns. moottoritielle ja ajaneet aamuruuhkassa nasta laudassa suoraa tietä. Jos se auto olisi kestänyt vaikka ihan vaan pelkät 30 sekunttia pidempään, niin se olisi posahtanut motarilla satasen vauhdista. Siinä tapauksessa parkkeeraaminen olisi voinut tapahtua lähimpään puuhun tikanpesään tai täyslastillisen rekan nokkaan. En millään jaksa uskoa, että olisi välttämättä ihan naarmuitta selvinnyt, kun auto rämisi ja heilui ja kävelyvauhdissakin kuin moralla olisi hakattu ja kääntyi jarruttaessa sivuttain nurmikolle.
Saatiin sitten miehen isältä kyyti keskustaan duuniin, mutta lähdin jo puoliltapäivin pois, kun vatsatauti repesi käsistä ja nyt olenkin saikulla. Paska päivä kaikin puolin. Kirjaimellisesti.
Taas vaan huomasi kuinka pienestä se on joskus kiinni. Minulla kun ei ole koskaan mitään vatsatauteja, ja aamulla meinasin jo jäädä pois töistä, enkä mennyt bussilla. Muutin mieleni sitten kun olo helpotti hetkeksi, ja kun on liukuva työaika, niin päätin mennä miehen kyydillä. kaupunkiin Luonnollisesti nainen on aina myöhässä, joten mies joutui autoa käyttämään siinä odotellessa ja ajoi tallilta oven eteen hakemaan, minkä takia joutui kääntämään menopelin pari kertaa. Jos mieheke olisi kuitenkin lähtenyt suorilta ajamaan duuniin, niin ehkä auto olisi kestänyt moottoritielle. Mitä siellä sitten olisi tapahtunut olisi voinut olla jo toinen jutttu kuin maalaiskunnan kämäismmässä mutkassa pientareelle vetäminen...
No comments:
Post a Comment