Ei osaa, niin ei osaa

Unelmoin täydellisistä hollywood kiharoista ja GDH raudoista. Päätin kuitenkin pihistää ja ostin Remmingtonin Pearl Wandin, jota on myös hyväksi kehuttu. Maksoikin vain 29.90 Anttilassa, joskin saattoi olla kassan virhe. Öhm...

Heräsin sitten perjantai aamuna siinä neljän aikaa, enkä saanut nukuttua. Toinen koiristakin alkoi jo kohkata, kun kierin hereillä, ja päätin sitten nousta ettei mies herää. (Labradorin häntä kun hakkaa päin sähköpatteria, niin on sama, kuin vetäisi rumpukapulalla rumpuja)

Ja, pari tuntia kun oli aikaa, niin päätin iskeä clip-onit päähän ja kokeilla uutta kiharrinta....

Jälkiviisaana olisi kuitenkin  pitänyt jättää välistä se kiharrintestaus, sillä näytin lopulta ihan älyttömän naurettavalta puudelilta suttuisissa korkkiruuvikiharoissani. Ärsytti siis alunperin reippaasti se, että tuore pidennys oli liukas ja lattea, mutta se oli sentään luonnollisenpi kuin  lopputulos, jonka sain aikaan kihartamalla 180g tukkaa. Kaiken huipuksi en lopulta koirien kanssa sählätessä ehtinyt ottaa hiuksia pois, vaan ajattelin tehdä sen duunissa. Yleensä olen kuitenkin bussiaikataulujen takia ensimmäisenä paikalla, niin arvelin että kukaan ei näe tuksutyyliäni jos menen suoraan vessana riipimään jatkot pois. Mutta tottakai toimistolla oli jo pari tyyppiä jo ennen minua. Olin varmaan kuin peura ajovaloissa, miettiessäni eteisessä, että mitä vittua teen. Minut oli jo nähty, niin menisinkö veskiin heti ottamaan hiukset pois vai yrittäisikön pokalla olla koko päivän niiden kanssa?

Niin, ja olen siis töissä muuten hotellin rakennuksessa ja kuljen taloon sisään hotellin kautta. Hiukan  mietitytti mennä hotelliin nahkahousuissa, ylipolven saapikkaissa ja blondissa tuksulisäkkeessä. Ei silleen yhtään huorahtavaa:-)

Toimistolla leviteltiin jo vappukoristeita ja ajattelin, että jos joku kysyy hiuksista, niin sanon meneväni töiden jälkeen vappunaamiaisiin, ja kun heräsin ajoissa, niin päätin säästää aikaa. Mutta, kukaan ei kysynyt...ja parin tunnin kuluttua menin lopulta vessaan ottamaan tukan pois, kun en enää kestänyt klipsinvainoharhoja ja jatkojen näpräämistä.Toista kertaa en kyllä yritä kihartaa koko päätä, klipsejä  pois ottaessakin huomasi miten paljon parempi ehkä puolet siitä määrästä olisi ollut...

Itse kihartimessa ei ollut mitään vikaa, jatkot ovat vieläkin kiharalla, ja väitän, että on varmasti hintansa arvoinen. Pitää kuitenkin ostaa ne suoristusraudat, koska kihartamisen jälkeen on helpompi suoristaa jatkot raudalla kuin pesemällä...

Mutta, nyt viikonloppuna pitäisi haalia Gigantista volumaster...

When I almost.....

Joskus tekisi jokaiselle hyvää tuntea kuinka elämä vilahtaa silmissä, ja ymmärtää miten merkityksetöntä ja pientä itse onkaan suhteessa maailmaan. Mutta, kerran kun käsittää oman kuolevaisuutensa ja heikkoutensa, niin kaikki muuttuu peruuttamattomasti, ja pahimmillaan menettää itsestään selvänä pitämänsä  harhaisen käsityksen siitä, että mitään pahaa ei koskaan satu itselle. Sen kanssa on vaikea elää, hyvin vaikea.

Itse sairastelin nuorempana hyvin vähän, mutta sitten koin aivan päinvastaisen ajan, ja oikeastaan koko maailmani romahti. En tiedä sainko jonkinlaisen trauman fyysisistä kivuista ja rasituksesta, joita en osannut odottaa ja aloin lopulta oireilla fyysisesti.  (Kokeilkaapa viikkojen ajan nukkua yössä max 2h ja vetäkää kipulääkkeitä, niin löydätte ihan uuden tason ilmaisulle ihan-vitun-kujalla)

Päätin, kyllä alunperin että en puhu tässä blogissa siitä, mitä tapahtui vuosia siten, koska menneisyyteen ei saa jäädä vellomaan, elämä on liian lyhyt siihen. Sen voin kuitekin sanoa,että jos joskus vaikutan hemmotellulta lapselta, niin, osittain niin on siksi, että parantumisen jälkeen olen kokenut, että koska elän vain kerran, niin minun on tehtävä nyt niitä asioita, mistä pidän. Välillä se valitettavasti ilemee myös siten, että on kivempi lähteä nauttimaan vaikka valokuvaamisesta kuin mennä kouluun tai kokeeseen. Vaikka, toisaalta, voisin käydä töissä vaikka ilmaiseksi, ihan vain koska pelkkä kyky käydä töissä on minulle tärkeämpää kuin kaikki raha mitä maa päällään kantaa.

Mutta mutta, syy miksi aiheesta sitten kuitenkin aloin puhua aiheesta oli eilen aamuna tapahtunut episodi, jossa auto kohtasi pientareen suhteellisen rauhanomaisissa merkeissä. Eli toisin sanoen, miehekkeen autosta petti T-risteyksessä oikealle käännyttäessä se koko höskä, missä rengas on kiinni, minkä seurauksena the amerikanlaiva tippui kolmen ehjän ja yhden "hieman" villinä pyörivät renkaan varaan. Mitään pahaa ei tietenkään sattunut,  vauhtia oli kuitenkin ehkä 10km tunnissa ja päädyimme vain pientareelle hieman sivuttain. Seuraavasta kurvissa olisimme kuitenkin jo kääntyneet maalaistieltä ns. moottoritielle ja ajaneet aamuruuhkassa nasta laudassa suoraa tietä. Jos se auto olisi kestänyt vaikka ihan vaan pelkät 30 sekunttia pidempään, niin se olisi posahtanut motarilla satasen vauhdista. Siinä tapauksessa parkkeeraaminen olisi voinut tapahtua lähimpään puuhun tikanpesään tai täyslastillisen rekan nokkaan. En millään jaksa uskoa, että olisi välttämättä ihan naarmuitta selvinnyt, kun auto rämisi ja heilui ja kävelyvauhdissakin kuin moralla olisi hakattu ja kääntyi jarruttaessa sivuttain nurmikolle.

Saatiin sitten miehen isältä kyyti keskustaan duuniin, mutta lähdin jo puoliltapäivin pois, kun vatsatauti repesi käsistä ja nyt olenkin saikulla. Paska päivä kaikin puolin. Kirjaimellisesti.

Taas vaan huomasi kuinka pienestä se on joskus kiinni. Minulla kun ei ole koskaan mitään vatsatauteja, ja aamulla meinasin jo jäädä pois töistä, enkä mennyt bussilla. Muutin mieleni sitten kun olo helpotti hetkeksi, ja kun on liukuva työaika, niin päätin mennä miehen kyydillä. kaupunkiin Luonnollisesti nainen on aina myöhässä, joten mies joutui autoa käyttämään siinä odotellessa ja ajoi tallilta oven eteen hakemaan, minkä takia joutui kääntämään menopelin pari kertaa. Jos mieheke olisi kuitenkin lähtenyt suorilta ajamaan duuniin,  niin ehkä auto olisi kestänyt moottoritielle. Mitä siellä sitten olisi tapahtunut olisi voinut olla jo toinen jutttu kuin maalaiskunnan kämäismmässä mutkassa pientareelle vetäminen...

Last of the Sunray

Bad hairday...

Tilasin taannoin Headkandyn clip-on tukan ja erehdyin ottamaan maksimikoon. Öhm. Samaa virhettä en tee toiste,  ei enää ihan pokka riita laittaa duuniin noin pitkää hiusta. Ehkä seuraavaksi tilaan sen lyhyemmän. Väri kuitenkin sopii loistavasti.

Sävynä California highlights, pituus 24-27, hinta 99puntaa).

Get fit or die trying

Ajatus jonkinlaisesta blogista ja nimestä juolahdi mieleen, kun olin lenkillä paikallisella pururadalla, jonka joku hyvin epäinhimillinen on suunnitellut jostain DDR:n bunkkerista käsin hieroan käsiään yhteen. Tai sitten jokin kunnallipoliitikko on halunnut säästää ja yhdistänyt tivolin vuoristoradan ja pururadan.

Pururata on siis todella mäkinen ja sojoontunut sulaneesta lumesta puuroksi. Ne lukuisat mäet ovat todella jyrkkiä ja korkeita, ei mitään pikku kumpuja. Ja sen jälkeen kun on päässyt ylös, niin saa ihan tosissaan miettiä miten päin tulee alas taittamatta niskojaan. Varsinkin kun alamäki on täynnä lunta ja jäätä.

Aluksi siis juoksimme tasaisen pätkän, kunnes väsyimme. Sen jälkeen ei ollut enää yhtään kivaa nousta ja laskeutua älyttömiä mäkiä jalat maitohapoilla tutisten. Tuli hieman sellainen fiilis, että on jossain armeijan bootkampilla, ja en ole eläissäni vihannut pururataa niin silmittömästi. Siinä sitten kun raavein itseäni mäkeä ylös tulin todenneeksi miehelle, että

Get fit or die trying...

Tarina...

Tämän blogin olisi tarkoitus kertoa kuntoharrastuksen aloittamisesta ja turhamaisuudestani. Kirjoitin tähän alunperin pitkän alkutekstin, mutta sitten totesin, että ketä kiinnostaa.  Melko kuvapainotteista siis tulossa...

Voisin kuitenkin kertoa itsestäni enemmän:

- täytän 26 vuotta toukokuussa

- omista kaksi koiraa ja kissan

- olen töissä toimistossa ja opiskelen liiketaloutta

- harrastan valokuvausta ja hiustenpidennyksiä:-)

-